Ei siis ihme, että kroppani ei ole sitä täysin sulattanut. Yritän opettaa kaikille valmennettavilleni, että pitää aloittaa maltilla, kerätä kilometrejä pikku hiljaa ja antaa kropan tottua rasitustason muutokseen. Kunhan vaan itse muistaisin tuon saman mantran aina silloin, kun innostus iskee.
Kärsin edelleen selkävaivoista, mutta ne eivät ole estäneet viime aikoina juoksemista kokonaan. Olenkin ollut todella iloinen siitä, että olen voinut juosta - välillä myös vähän kovempaa. Viime torstaina olin mukana Juoksuklubimme treeneissä, joissa teimme monipuolisia koordinaatioharjoituksia, aitojen ylityksiä ja tietysti vetoja. Entisenä pikajuoksuharrastajana rakastan alle 100 metrin vetoja enkä millään malta pidätellä vauhtiani. Viimeisen vedon aikana (aina se tapahtuu juuri viimeisellä) tunsin oikean jalkaterän keskellä pistävän kivun enkä sen jälkeen enää pystynyt astumaan jalalla kunnolla. Sinnikkäästi vedin vielä puolen tunnin loppuverkankin, mutta juoksuni näytti lähinnä raahautumiseltä juoksun sijaan. Kotiin päästyäni jalka oli pohjasta sininen ja turvonnut.
Olen yrittänyt tutkia, mikä jalassani lienee vikana. Edelleen se on hieman musta ja turvonnut. Pystyn kävelemään, mutta en kovapohjaisilla kengillä enkä koroilla. Ensin epäilin plantarifaskiittia, mutta luulenpa, että siitä ei ole kyse. Veikkaisin, että oireen nimi on jalkapohjan jännekalvon repeämä. Konsultoin siitä hieman huomisaamuna osteopaattiani, jolla käyn selkäni vuoksi. Hän todennäköisesti vahvistaa epäilyni.
Olipa vaivan nimi mikä tahansa, on sen aiheuttaja todennäköisesti liiallinen rasitus, johon ainoana lääkkeenä on lepo. Se nyt vaan on minulle täysin käsittämätön sana ja tuottaa suunnattomia vaikeuksia. Yritän kuitenkin parhaani, jotta olisin taas mahdollisimman pikaisesti juoksukunnossa. Olen siis päättänyt keskittyä nyt lihaskunnon parantamiseen ja juosta seuraavat viikot vain uima-altaassa.
